Kuhmon ev.lut kirkoista

1600-luvun loppupuolella ja 1700-luvun alussa kuhmolaiset kävivät kirkossa Sotkamossa. Papin palveluita kuhmolaisille tarjosi Sotkamon toinen kappalainen, joista varhaisin lienee ollut Anders Cajanus. Kuhmossa toimittiin ilmeisesti saman kaavan mukaan kuin Sotkamossa, jossa tiedetään jo ennen Paltamosta irtautumista olleen rukoushuone.

Kuhmossa rukoushuone sijaitsi ilmeisesti lähellä nk. Kuhmoniemen vanhan kirkon paikkaa ja siitä on käytetty yleisesti nimitystä latokirkko. Sen aloituksesta/rakentamisesta ei ole tarkkaa tietoa. Eräästä käräjäjutusta vuodelta 1723, jossa Antti Heikinpoika Piiraiselle pantiin ankarat 10 hopeataalarin sakot Sotkamoon saakka kirkkoon tulematta jättämisestä, voidaan päätellä, että ainakaan vielä tuolloin sitä ei ollut. Mutta pääsiäisenä 1729 se jo kuitenkin oli käytössä.

Huonokuntoisen rukoushuoneen tilalle uusi Sotkamosta 13.11.1753 eronnut kappeliseurakunnan väki rakensi jo seuraavana vuonna uuden kirkon ja kellotapulin. Se on yleisessä kielenkäytössä nimeltään Kuhmoniemen vanha kirkko ja se olikin varsinainen ensimmäinen kirkko Kuhmossa. Se kuitenkin paloi 22. toukokuuta 1804 vastaisena yönä.

Kävin ottamassa kuvan tuon kirkon muistomerkistä helluntaina 21. toukokuuta 2009. Siis lähes tunnilleen 205 vuotta jälkeen tapahtuman.

Paikalla on vuodelta 1962 oleva muistomerkki ja alkuperäisen puisen portin korvaava metallinen portti. Vanhat koivut merkkaavat myös paikkaa kauniilla paikalla Lammasjärven rannalla.

Nykyinen Kuhmon kirkko sijaitsee Pajakkakosken niskassa ja on vuodelta 1816.

EU-vaalien lähestyessä - rajadiplomatiaa

Eskil Piira itse sekä hänen jälkeläisensä ovat olleet myös aktiivisia yhteiskunnan jäseniä. Monia lautamiehiä ja muita luottamusmiehiä on ollut heidän joukossaan. Yksi varhaisimmista oli Eskilin nuorin poika Juuso (Josef) Piirainen, Kiekin Piiraalan isäntä isänsä jälkeen.

Elo tuossa 1600/1700 -luvun taitteessa rajan pinnassa ja kauempanakin sisämaassa oli levotonta. Ryöstöretkiä tehtiin puolin ja toisin. Silloin kehiteltiin rajarauhan ylläpitämiseksi nk. sanomamiehet. Heitä oli sekä Karjalassa että Suomen puolella. He ylläpitivät kontaktiverkostoa, joka mm. varoitti mahdollisten vihollisuuksien uhasta. Olivat sen ajan talonpoikaisdiplomaatteja, kuten Jukka Kokkonen kirjassaan Rajaseutu liikkeessä kirjoittaa. Edelleen Kokkosta vapaasti siteeraten voi sanoa, että nuo miehet olivat ympäristönsä arvonantoa nauttivia henkilöitä, yleensä myös varakkaita.

Tuota arvonantoa voi astia myös siinä, että, kun Juuso sitten 2. päivänä marraskuuta 1732 kuoli, hänet haudattiin jouluna 24.12. kirkkoon. Tuo nk. Kuhmoniemen vanha kirkko paloi 1800-luvun alussa. Siitä oma tarinansa myöhemmin. Kuhmoniemellä voi käydä ihailemassa vanhan kirkon paikkaa, jota ikivanhat koivut nykyisin vartioivat.

Tänä viikonloppuna 15.-17.5.2009 piti oleman Sukututkimusseuran järjestämä kurssi sukukirjan tekijöille Lapualla. Vaan kurssi peruuntui vähäisen kiinnostuksen vuoksi. Harmi! Se olisi sopinut parahultaisesti tähän meidän projektiimme. Syksyllä yritellään, kuulemma, uudelleen.

On tästä kirjaprojektista hyötyäkin. Tässä päivänä muutamana huomasin hakanneeni melkoisen kasan pilkkeitä ihan huomaamatta ajatusten työskennellessä sukukirjan ympärillä. Selkäydin hoiti halonhakkuu-puolen ja aivot työstivät kirjaa. Kumpi sai enemmän aikaiseksi, vasta aika näyttää. Halot nyt joka tapauksessa aikanaan haihtuvat savuna ilmaan. Lämpöähän niistä ainakin iloksi siunautuu. Toivon mukaan aivot saivat jotain konkreettista aikaiseksi.

Perinnetietoa - Tarunhohtoinen Kultalähde

Kotiseudun tuntemus on minulle osa sukututkimustyötä. Se on avannut aivan uuden elävän tavan ymmärtää niiden ihmisten elämää, joiden jälkeläinen olen. Pelkästään kirkonkirjoja lukemalla ei mielestäni pysty samaan syvyyteen kuin mitä kulttuurihistoria, maantiede ml vanhat kartat, kotiseutuhistoria jne. mukaan liitettyinä antavat.

Kainuussa ja Kuhmossa ei voi olla törmäämättä kalevalaisuuteen ja Elias Lönnrotiin. Kalevalaisuus on sitä vanhaa perinnettä, jonka henki leijuu yhätikin meidän keskuudessamme, samoin kuin sekä ortodoksinen että luterilainen uskonto.

Esittelykuvakseni laitoin Kultalähteellä otetun kuvan. Kultalähde sijaitsee Kuhmon Vartiuksessa muinoisen Rimmin ja Akonlahden kylät yhdistävän polun varrella. Kuva on otettu päivälleen tasan 175 vuotta myöhemmin kuin mitä itse Lönnrot asteli polkua pohjattomiksi kuluneissa kengissään ollessaan tulossa 4. runonkeruumatkaltaan. Tämä matka oli Kalevalan syntymälle tärkeä syystä, että matka ja sen tulokset sai Lönnrotin päässä syttymään ajatuksen kokonaisen Kalevalan synnyttämisestä. Alkuperäisessä Lönnrotin tekstissä tosin puhutaan Kultakalliosta. Tänäkin päivänä nimi vaihtelee Kultalähteen ja Kultakaivon välillä.


Minulle lähteestä on muodostunut tarunhohtoinen paikka, joka monessa suhteessa sisältää monia vertauskuvia jo nimensä, sijaintinsa ja jylhän ympäristönsä perusteella.

Tällaisena tekstinä Kultalähde löytyy Christfrid Cananderin Mythologia Fennican vuodelta 1789 näköispainoksessa vuodelta 1984 (4. painos, SKS)

(ÅMMåN KOSKI , samma fom Qwenaström i Cajana. Förmenes hafva fin uprinnelfe af en kålla, kallad Kulda-kaiwo, guldbrun, eller guld-källa; ligger under Maanselkä eller Landt-ryggen, ä hvilkens ena fida vatnet löper mot Öster Norr ut i Hvita hafvet; men å den andra fidan mot vänfter in Sinum Bothnicum. Här var Cajana Borg eller Slott bygd, fom fprängdes af Ryffarne 1715.)
N.B. De öfrige ord , fom begynnas på Ä och Ö, fökas under A och O.

Kuvan lisäksi otin pienen videon pätkän lähteen pulppuavasta pohjasta. Sekin on nyt nähtävänä.

Lähteelle ei ole vapaata pääsyä, koska se sijaitsee rajavyöhykkeellä, muutaman askeleen päässä Venäjän ja Suomen rajaviivasta.

Sukukirja muhii: tiiliskivi vai sähköinen muoto

Eskil Piira oli toimen mies. Raivasi ja sai omistukseensa Kajaanin vapaaherrakunnan, Paltamon ja Sotkamon kesäkäräjien 25.-27.6.1651 päätöksellä silloisen Sotkamon nykyisen Kuhmon Lammasperän kylässä olevan Kiekinniemen tilan. Oli raivannut sen parissa vuodessa siihen kuntoon, että pystyi asumaan.

Siitä lähti vaimonsa Marketta Parkittaren avustamana yksi Kuhmoa, Sotkamoa, Nurmesta ja vähitellen koko Suomea ja ulkomaita myöten levinnyt suku. Piira, Piirainen, Piiroinen, Piironen, Piirala jne. voi tulla eteen missä päin maailmaa.

Sukuseuraksi Eskilin jälkeläiset päättivät järjestäytyä kesällä 1983 Kuhmossa. Siitä lähtien suvun jäsenet ovat kokoontuneet aina parittomina vuosina pitämään sukujuhlaa ja –kokoustaan.

Tähän saakka viralliset kokoukset on pidetty Kuhmossa, mutta nyt ensimmäistä kertaa kokouspaikka tulevana kesänä on Nurmes. Ihan hyvä niin!

Sukukirjasta on ollut puhetta pitkään. Pari vuotta sitten päätti sukukokous että nyt pelkät puheet eivät riitä. Toimintaa! Hallitus nyt sitten on nimennyt kirjalle toimituskunnan ja minä tulin nimetyksi tuon toimikunnan puheenjohtajaksi.

Vaan miten kirjan sisältö muokaroidaan? On tullut katseltua näitä ilmestyneitä kirjoja. Tiiliskiviä, sanoisin. Vain ani harva poikkeus. Useassa teoksessa sukutauluja on satoja sivuja – virheineen. Olisiko sille vaihtoehtoja? Entäpä jos käyttäisi romppua tai muistitikkua, jolle tallentaisi sukutiedot ja kirjaan pirauttaisi vain malliksi pienen alkupalan suvun alkupäästä ja keskittyisi enemminkin painetussa tekstissä kuvailemaan kirjoituksin suvun vaiheita? Mitä siitä seuraisi? Mitä mieltä Sinä, lukija, olet? Kommentoi, ole hyvä.

Tämän blogin alkuaihe on tässä. Tarkoituksena on pitää palstaa ja seurata kirjan tekoa ja muuta sukuun, sukututkimukseen ja niiden liepeisiin liittyvää.