lauantai 2. toukokuuta 2009

Sukukirja muhii: tiiliskivi vai sähköinen muoto

Eskil Piira oli toimen mies. Raivasi ja sai omistukseensa Kajaanin vapaaherrakunnan, Paltamon ja Sotkamon kesäkäräjien 25.-27.6.1651 päätöksellä silloisen Sotkamon nykyisen Kuhmon Lammasperän kylässä olevan Kiekinniemen tilan. Oli raivannut sen parissa vuodessa siihen kuntoon, että pystyi asumaan.

Siitä lähti vaimonsa Marketta Parkittaren avustamana yksi Kuhmoa, Sotkamoa, Nurmesta ja vähitellen koko Suomea ja ulkomaita myöten levinnyt suku. Piira, Piirainen, Piiroinen, Piironen, Piirala jne. voi tulla eteen missä päin maailmaa.

Sukuseuraksi Eskilin jälkeläiset päättivät järjestäytyä kesällä 1983 Kuhmossa. Siitä lähtien suvun jäsenet ovat kokoontuneet aina parittomina vuosina pitämään sukujuhlaa ja –kokoustaan.

Tähän saakka viralliset kokoukset on pidetty Kuhmossa, mutta nyt ensimmäistä kertaa kokouspaikka tulevana kesänä on Nurmes. Ihan hyvä niin!

Sukukirjasta on ollut puhetta pitkään. Pari vuotta sitten päätti sukukokous että nyt pelkät puheet eivät riitä. Toimintaa! Hallitus nyt sitten on nimennyt kirjalle toimituskunnan ja minä tulin nimetyksi tuon toimikunnan puheenjohtajaksi.

Vaan miten kirjan sisältö muokaroidaan? On tullut katseltua näitä ilmestyneitä kirjoja. Tiiliskiviä, sanoisin. Vain ani harva poikkeus. Useassa teoksessa sukutauluja on satoja sivuja – virheineen. Olisiko sille vaihtoehtoja? Entäpä jos käyttäisi romppua tai muistitikkua, jolle tallentaisi sukutiedot ja kirjaan pirauttaisi vain malliksi pienen alkupalan suvun alkupäästä ja keskittyisi enemminkin painetussa tekstissä kuvailemaan kirjoituksin suvun vaiheita? Mitä siitä seuraisi? Mitä mieltä Sinä, lukija, olet? Kommentoi, ole hyvä.

Tämän blogin alkuaihe on tässä. Tarkoituksena on pitää palstaa ja seurata kirjan tekoa ja muuta sukuun, sukututkimukseen ja niiden liepeisiin liittyvää.

7 kommenttia:

  1. Kirja on kirja ja säilyy pitkääääääään.
    Lerput on menneet vanhaksi, korput ovat historiaa, cd:t ovat väistymässä. Tallennusmedia muuttaa muotoaan entistä tiuhempaan tahtiin. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua on erilaiset mediat kuin tänään ja tämän päivän systeemejä on varmasti vaikea lukea silloin. Tikulta tieto häviää alta-aikayksikön. Se on altis viruksille ja muille pöpöille sekä käyttäjävirheille.
    Kirja on paras. Kaksi tai kolmeosainen voisi olla hyvä. Jälkimmäisten tekeminen on helpompaa. Ja mitä olen seurannut eri projektejä sivusta, niin kaikki ovat käyneet kaupaksi. Ei ne käteen jää. Painatus on digitekniikan aikana edullista.

    VastaaPoista
  2. Oikeassa olet, anonyymi. Mutta. En vain ole tavannut yhtään sukukirjaa, joka olisi täydellisesti tehty sukutukimuksen osalta. Virheitä on mahdollista tulla niin monessa kohdassa projektin eri vaiheissa. Sähköisen muotoon olisi helpompaa panna jälkikäteen "korjaussarja", jonka voisi käydä noutamassa vaikkapa seuran kotisivuilta.

    Miettiipi Jorma P.

    VastaaPoista
  3. Olisi muuten hieno juttu, jos tämä erilaisten muistivälineiden käyttöikä saataisiin ratkaistua. Se vanha "miesmuisti", josta usein puhutaan on osoittautunut kuitenkin vain kolmen vuoden mittaiseksi. Lerppukin hakkaa sen kirkkaasti.

    VastaaPoista
  4. Terve Jorma

    (&-muut) ja kiitos kutsusta kommentoimaan blogiasi !

    Olen kanssasi samaa mieltä siitä että paikallishistoria ja sen liittyminen Suomen historiaan sekä kaikki pienet henkilöhistorian tiedonmurut antavat syvyyttä sukututkimukseen. Näitä murusia ei ole ainakaan minun sukututkimuksessani liikaa mutta silti ne jossain tapauksissa auttavat ymmärtämään millaisia nuo ihmiset ovat olleet mitä heille on todellisuudessa tapahtunut. Esimerkiksi käräjäpöytäkirjat olisivat hyvä tiedonlähde, mutta kun keskikouluruotsi ei riitä millään niiden tulkintaan.

    Sukukirjoja on monenlaisia. Osa niistä on pelkkää syntymä ja kuolinaika luetteloa, osassa on hyvää tarinaa mukana. Nostaisin esille viime kesänä julkaistun Huotari-sukukirjan. Mielestäni se on paras minkä minä olen käsiini saanut. No, pakko myöntää että kotiseuturakkaus painaa arvostukseni vaakakupissa paljon sillä Lammasperän kylä ja ihmiset on kirjassa vahvasti esillä. Tässä onkin Sinulle haastetta. Luotan että Lammasperä tulee olemaan vahvasti esillä myös tulevassa Piirais-kirjassa.

    Sitten se kirjan formaatti. Huotarin kirja on jo aikamoinen tiiliskivi puhumattakaan Leinosten tai Karppisten kirjoista. Ehdottoman hyvä ajatus on siirtää jotain osia sähköiseen muotoon. En olisi huolissani tietojen katoamisesta. Ainahan niistä voi kirjan printata, jos tuntuu että bitit keikkuu nurin niskoin. Ongelmana näkisin lukijakunnan ikäjakauman. Tiedon haku netistä, tai mukana olevalta disketiltä voi olla ylivoimainen este. Huomaa myös että osalle meistä on ehdottoman tärkeää nähdä oma nimi painettuna kirjaan. Sekin on tätä historian perintöä…

    Olen ymmärtänyt että Piiraisen sukukirjan ongelma on materiaalin laajuus. Painettuun kirjaan voisi tulla (kuten ehdotitkin) vain päähaarat sekä tietysti jutut, tarinat ja kuvat. Sivuhaarat disketille ja nettiin. Yksi tärkeä asia on lähihistoria ja kuvat. Laittakaa kuvia ja juttuja mukaan 70-luvulta tai jopa 80-luvulta! Me viisikymppiset ollaan joillekin jo historiaa.

    VastaaPoista
  5. Kiitoksia Mikko hyvistä havainnoista. Sepä kirjan kokoamisessa taikuus onkin, että osaisi valita siihen juuri oikeat kiinnostavat asiat!

    Toimituskunnan tehtävä muun muassa on löytää hyvä kirjan kirjoittaja. Tästä aiheesta lähitulevaisuudessa enemmän.

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoinen asia tuo miesmuisti ja perimätieto. Olen hämmästellyt jossakin sukukirjoissa olevia perimätietoon perustuvia tarinoita isonvihan ajoilta tai jopa kauempaakin. Omalta kohdaltani voin sanoa että kaukaisimmat perimätiedot liittyvät viimeisiin sotiin tai viime vuosisadan vaihteessa tapahtuneisiin tappiollisiin metsäkauppoihin. Ainoastaan isovanhempieni sanomiset ja tekemiset ovat välittyneet minulle saakka ”perimätietona”. Ehkäpä sekä isän että äidin suku oli niin tuppisuista sorttia, etteivät he saaneet tietoa välitettyä lapsilleen? Hämmästyttävää on se että jopa talohistoria siirtyy kolmen sukupolven jälkeen väärin tai se ei välity ollenkaan. Kalevalainen kulttuuri ja sen perimä Kuhmossa on oma lukunsa. En ole paljasjalkaisena Kuhmolaisena koskaan lapsuudessani kuullut Kalevalamittaista värssyn puolikastakaan vaikkakin vietin pitkiä aikoja isovanhempieni seurassa jotka molemmat ovat syntyneet 1900-luvun alussa. Onko niin että nuo vanhat tervaukkojen ajat ja tavat olivat niin vanhanaikaisia ja pakanallisia että ne haluttiin unohtaa.

    VastaaPoista
  7. No, se miesmuisti -juttu oli pieni vitsi... Mutta, mutta. Saattaapi sisältää hivenen totuuttakin. Usein ihmisen muisti muistaa paremmin positiiviset asiat kuin negatiiviset. Sekin seikka saattaa sitä "miesmuistia" kammeta johonkin suuntaan.

    Tuosta kalevalaisuudesta muistan lapsena, että kokoonnuttiin "inttämään". Se tarkoitti, että jotenkin sovittiin aihe, jota perusteltiin erilaisin väittämin ja faktoin. Muut kuin inttäjät eivät saaneet puuttua väittelyn kulkuun. Arvelen, että se olisi jonkinlainen jäänne tai muunnos kilpalaulannasta.

    Toinen piirre lienee lähes sairaalloinen vieraanvaraisuus. Tässä tosin heijastunee ortodoksinen uskontokin meidän luterilaisten keskuudessa.

    Itse en pidä kalevalaisuutta millään tapaa huonona tai väheksyttävänä asiana vaan päinvastoin olen ylpeä tällaisesta perimästä.

    Sotkamon Ontojoen kylällä oli (ja on edelleen) useita karjalaistaloja, joiden asukkaat olivat tulleet Karjalan puolelta vallankumousta pakoon. Heillä oli omia, meidän kannaltamme katsottuna, omituisia tapojaan. Mummolassa käydessäni sain kokea ja nähdä näiden puurosten ja makkosten elämää aivan lähinaapurustossa.

    Selkeää runonlaulantaa en muista kuulleeni itsekään koskaan sen enempää paikallisen väestön kuin näiden karjalaistenkaan harjoittamana.

    VastaaPoista